Dear Diary, ostin tänään ensimmäisen patonkini.

Tänään tunsin itseni jo varmaksi metron käyttäjäksi, sillä pysäkkien vahtaamisen sijasta luin matkan aikana joululahjaksi saamaani Anna Gavaldan Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part:ia. Luin kirjan monta vuotta sitten suomeksi ja olin hyvin ihastuksissani siitä. Se tuntuu edelleen mainiolta.

Kävin katsomassa kouluani toisen kerran (piti mennä tapaamaan opeja lukkarin teko mielessäin, mut ei onnannu) ja täytyy sanoa, etten kyllä ole kovin vaikuttunut kyseisen laitoksen ulkoasusta. Tuleva opinahjoni on sotkuisin ja rikkinäisin koulu, mitä kuunaan olen nähnyt. Sotkugraffitteja, jäätäviä hajuja, rikkinäisiä lattialaattoja, ihan puhdasta sotkua joka puolella, joka ikinen seinä täynnä revittyjä ja kokonaisia ilmoituksia ja yläkerrassa suosikkini: Välikatosta 10 litran muoviämpäriin johdettu putki, joka ilmeisesti keräsi vettä. No, mitäs noista, toivottavasti opetus on laadukasta. Ei sotku koulua pahenna. Niin, ja oli siellä superkauniiksi rempattu lukusali. Ehkä koko budjetti käytettiin siihen.

Noniin, koulureissu osoittautui siis tyhjäksi arvaksi, koska opet ei ollu hoodeilla ja yhen työhuonetta en ees löytäny. Koska muita päivän tärkeitä tehtäviä ei ollut (paitsi metrokortin tilaaminen), päätin ajaa metrolla jonnekin, kun kerran olin vapaa tekemään niin, ja päädyin rehdin turistimaisesti Champs Elyséesin pysäkille ja lähdin sieltä köpöttämään pitkin kahdeksatta ja lopulta seitsemättä arrondissementia. Kovasta tuulesta huolimatta hymyilin kuin idiootti kävellessäni Seinen rantaa. Pakahtuva turisti -lookini houkutteli tielleni naisen, joka "löysi" maasta aivan edestäni kultasormuksen.

Nainen (ranskaksi): Onko tämä sinun sormuksesi?
Meigä (ranskaksi): Ei, ei se ole..
Ohi hölkkäävä nainen amerikkalaisaksentilla: Don't listen to her!
Nainen hölkkäävälle naiselle (vaihtoi kieltä): F*ck you!! (tosi mehevällä ranska-aksentilla)
Ohi hölkkäävä pimu: It's a scam!
Nainen hölkkääjälle (ihan hermona jo): F*ck you!!!!
Meigä hölkkäävälle naiselle: Thank you!

Tämän jälkeen hermostunut sormusnainen katosi nopeasti lipettiin ja jatkoin matkaani ihmetellen, mutta tyytyväisenä. Kävin katsomassa Eiffel-tornin. Ajattelin Annaa Eiffelin alla seisoessani. Sitä, kuinka kauan odotimme jonossa ja miten lauloimme kaikki jäätävät Tarja Lunnaksen biisit läpi siinä ajankuluksi. Siitä on kyllä jo vuosi poikineen.

Ostin ekan guicheni. Siinä oli vihanneksia ja pestoa. Näin harmaantuneista pariisilaismiehistä koostuvia pétanque-jengejä, miljoona turistia, polkupyöräpoliiseja, kiljuvia lapsia ja Eiffelin taakse laskeutuvan auringon.

Kotiin oli mukava tulla. Kämppikset tekivät guacamolea ja natustelimme sitä maissisipsien kanssa tv:tä katsellen. Meitä viihdytti touhukas tv-show, jossa pikkulapset esittivät erikoistaitojaan. Joku jumppasi, joku lauloi ja pieni suklaasilmäpoika osasi kertoa satunnaisen päivämäärän kuullessaan, mikä viikonpäivä oli kyseessä.

Kiinnitin kuvia seinään. Mun huone näyttää jo multa. Skypetin Lauran kanssa viinilasi kourassa, kuten kuuluu. Tapasin molempien kämppisten poikaystävät ja vaikuttavat hurjan kivoilta. Vielä kun opin niiden äidinkielen, niin olen ikionnellinen. Kielikurssi alkaa maanantaina. Se on tarpeen. Olen käyttänyt kodin ulkopuolella mahdollisuuksien mukaan pelkkää ranskaa, mutta välillä sanavarasto ei vaan riitä ja toinen osapuoli on turvautunut englantiin. Kaikki pelottelut siitä, miten tylyjä pariisilaiset ovat, jos ei hallitse hyvin ranskaa, tuntuvat kepulipuheilta, tai sitten mulla on käynyt vain hyvä tuuri.

Noniin, ei muuta tällä erää. Pusuja!